Innostumisesta ja keskittymisestä

Olen menossa Google AdWords -koulutukseen, johon ilmoittauduin innostuspäissäni ja liian monen kahvikupillisen jälkeen eräänä maanantaiaamuna. Kuuluuko hakusanamainonnan ymmärrys ydinosaamiseeni? Ei todellakaan. Onko se hyödyllistä yleistietoa, jota voin jollain tavalla hyödyntää työssäni? Varmasti.

Olen helposti innostuvaa sorttia – tarvitaan vain hyvä kirja tai blogikirjoitus, kaverin vinkki tai muu signaali, ja olen hetken aikaa jonkin uuden asian lumoissa. Useimmiten syypäänä on kirja. Työkaverini huomaavat tämän maanisen vaiheen siitä, että siteeraan juuri sen hetkistä Hyvää Kirjaa taajaan keskustelussa kuin keskustelussa, oli aiheena lähes mikä tahansa. Viimeaikaisiin innostuksen kohteisiini ovat lukeutuneet esimerkiksi mainonnan mitattavuus (käsilaukussa juuri silloin Claude Hopkinsin klassikko ”Tieteellinen markkinointi”), psykologia päätöksenteon taustalla (Daniel Kahneman: ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”), sosiaalisen median (hukatut) mahdollisuudet (Heikka, Posio, Aitamurto, Kilpinen: ”Uusi kultakausi – Sosiaalinen media muuttaa kaiken”) ja viimeisimpänä ilmiöiden synty (Hilliaho, Puolitaival: ”Ilmiön kaava”).

Olen tottunut pitämään helppoa innostuvuutta ja nopeasti suuntaa vaihtavaa mielenkiintoa vahvuutena. Ainakin yleistietoa se kasvattaa, ja uskon että antaa laaja-alaisen pohjan tarkastella asioita. Huomata yhteyksiä, luoda disruptiota, säilyttää suhteellisuudentaju. Mutta on toki olemassa myös ihan vastakkainen tapa nähdä tämä. Ja pelottavan järkeenkäypä onkin, jotenkin näin se menee: ihmisen pitäisi harjoitella lisää juuri niitä asioita joissa on jo valmiiksi hyvä. Vain tällä tavalla voi tulla huipuksi. Tästähän on olemassa vanha (ja hyvin kiistanalainen) 10 000 tunnin teoria; suuruuden syntyyn tarvitaan vähintään tuo määrä harjoitustunteja. (Konkretiaa: jos esimerkiksi urheilija harjoittelee kolme tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa, hän tarvitsee yli yhdeksän vuotta kehittyäkseen huippuosaajaksi.)

Viime vuonna väitellyt Susanna Rahkamo kuvaa väitöskirjassaan huippuosaajan syntyvän jossain näiden kahden ääripään välillä: Rahkamon mukaan huippuosaajan kehitykselle välttämättömät kuusi osa-aluetta ovat sisäinen palo, usko itseen, kyky soveltamiseen, näkemys, periksiantamattomuus sekä kysyminen ja ajatusten pallottelu. Eli jos oikein tulkitsen, mukana on elementtejä sekä oman vahvan osaamisen väsymättömästä ja harjoitustunteja kaihtamattomasta hiomisesta että laaja-alaisesta innostuksesta ja yhteyksien etsinnästä.

Mitä tulee omaan alaani (ja varmasti about jokaiseen muuhunkin alaan) väittäisin, että laaja-alainen yleissivistys ja kiinnostus ympäröivän todellisuuden eri aspekteihin on välttämätön työkalu, jotta voi tulla todella hyväksi tekijäksi. Visuaalista viestintää ja brändinrakennusta ei tehdä tyhjiössä. Sitten on niitä osaamisalueita joiden hiomiseen voi käyttää aikaa loputtomasti – hyvä esimerkki tästä on vaikkapa fonttien suunnittelu. Itse en uneksisikaan ryhtyväni moiseen, vaan jätän sen suosiolla niille huipputyypeille jotka ovat käyttäneet vuosikausia elämästään pelkästään tuon taidon hankkimiseen ja hiomiseen. Omaan ammattitaitooni taas kuuluu tietää milloin ja keneltä hankkia niche-alan huippuosaamista.

Jk. Vahva lukusuositus kaikkiin noihin mainittuihin kirjoihin. ”Ilmiön kaava” antoi myös vastauksen erääseen vapaa-ajalla askarruttaneeseen kysymykseen, kun täti sai vihdoin tietää mitä tarkoittaa lasteni fanittaman Robinin laulussa mainittu ”robineri”. Sehän on tietenkin ilmiön juurruttamisessa auttavaa ilmiön ympärille luotua uutta kieltä. Mutta jos luet vain yhden noista, lue Kahneman.